Siteeraan joitakin Nm:n foorumin kirjoituksia, jotka koskettavat läheltä omaa elämääni(ja kommentoin niitä).

"Olen myös kokenut, että kun on tullut liikaa särkymistä, on vaikea hyväksyä elämää jossa ei ole vastoinkäymisiä.
Tapahtuu hyviä asioita, eikä niistä enää osaakaan iloita."
Minulla tämä ilmenee pelkona, että menettää ne, joita rakastaa. Osaan nauttia aikani hyvistä asioista, mutta sitten se pelko valtaa mielen.

"Kuitenkin on usein niin, että jos ihminen on oikein syvällä synnissä elänyt, niin sisäiset haavat voivat olla tosi syviä, eikä tällainen ihminen kykene pitkään aikaan toisia auttamaan ja toiset eivät kykene siihen koskaan."
Mitä jos on kokenut niin paljon vääryyttä, että nuo haavat eivät parane ihan hetkessä? Ja hyväuskoisuudessaan tulee huijatuksi juuri kun oli uskaltanut avautua, peräytyen taas kuoreensa.
Niin minulle kävi.

Onneksi on hyviäkin ihmisiä. Niitä joita ilman ei enään voisi elää. Tai ainakin elämä olisi paljon tyhjempää ilman heitä.